Jotta voi sanoa jotain gravel-pyörästä pitää ensin määritellä mitä gravel-lenkit itselle tarkoittavat. Koska oma tuore gravel-pyörä (kuin myös 10v sitten hankittu cyclocross joka katosi 2017 varkaiden matkaan) saapui täydentämään tallissa jo oleskelleita maasto- ja maantiepyöriä, niin helpoiten gravelin roolin määrittelee sen kautta mitä se ei ole:
- Se ei ole trail-maastopyörä - gravelilla pitää voida ajaa hymy huulilla asfaltilla ja muilla nopeilla pinnoilla +30kmh nopeuksilla sensijaan että jupisisi "siirtymistä" jotka pitää reittisuunnittelussa minimoida
- Se ei ole maantiepyörä - sen pitää antaa mahdollisimman laaja vapaus reittien valintaan sen sijaan että olisi sidottu asfalttiin ja kiinteäpintaisiin irtokivittömiin sorateihin. Viime vuosina on maantiefilolla ajelu jäänyt aika vähäiseksi koska jos olen yksin lenkillä niin kymmenien kilometrien lenkki vain asfalttia on yksinkertaisesti liian tylsän tuntuista.
Oman 130/120mm joustavan trail-maastopyörän ja 25mm tuubeilla varustellun maantiepyörän väliin mahtuu paljon hienoja maisemia ja väyliä ajettavaksi joihin ensimmäinen ei luontevasti innosta ja toinen ei edes taivu.
Reittisuunnittelun vapauden lisäksi gravel-lenkeilleni on ominaista "irtokarkkipussi"-periaate: suklaan jälkeen maistuu hedelmänami ja sen perään voi heittää suuhun jotain kirpeätä josta voi vaihtaa lakritsiin jne. Samoin gravel-pyörän pitää olla hauska lähes kaikissa olosuhteissa, kunhan noita olosuhteita on vain sopivina annoksina lenkin aikana: Jokunen kilometri asfalttia vauhti-ilotteluna reippaalla paineella polkimissa, seuraavaksi hienoja maalaismaisemia leppoisammin soratiellä, sitten kurvi kapealle metsäautotielle jossa kivien raekoko lähenee ajoittain kiuaskivien kokoa, ja joka kapenee poluksi ollen ensin ajettavaa mutta vaihtuen lopussa minuutin tunkkaukseksi kunnes polku ylettää seuraavalle nopealle väylälle ja kierto voi alkaa taas alusta.
Gravel-pyörän ja sen osien pitää paitsi kestää ym. olosuhteissa niin tarjota mahdollisimman paljon ajamisen iloa tasapuolisesti koko lenkin ajan. Tämä vaatimus karsi heti kättelyssä pois kaikki endurance-pyörät ja vastaavat maantiepyörien lähimmät sukulaiset. En myöskään lämmennyt toiselle ääripäälle ns. monster cross pyörille leveine renkaineen, joissakin myös jousituksen kera: olin jo aiemmin cyclocross-pyörällä oppinut että sitä oli hauska ajeluttaa poluilla mihin se ei varsinaisesti sopinut, kunhan nuo osuudet olivat välipaloja lenkillä eivätkä lenkin keskeinen teema. Pyöräretkeilyä en harrasta joten se lopullisesti pyyhki monster cross osaston pois listalta.
Jäljelle jäi harkittavaksi sitten nippu moderneja gravel-pyöriä n. 40mm rengastuksella ja yhdellä eturattaalla varustettuna (kun on maastopyörässä tottunut 1x12 vaihteistoon niin kaksi eturatasta vaihtelevassa reipashenkisessä ajossa "rolling hills" tyyppisillä reiteillä tuntuu vain kovin kankealta).
Koeajot aloitin Signaturesta josta löytyi sekä Specialized Diverge että BMC URS (olisi ollut myös 3T Exploro mutta se ei silloin puhutellut eikä siten päätynyt listalle vaikka hieno pyörä onkin), sieltä sitten vielä saman päivän aikana BMC URS One 2021 lähti mukaan matkaan.
BMC URS saapuu talliin
Ennen koeajoa oli tullut luettua melkoinen annos vertailuja ja testejä omalle listalle valikoituneista gravel-pyöristä ja jo sen perusteella BMC oli noussut listan top3 kärkeen: moderni näkemys graveliin jossa rungon geometriassa vaikutteita maastopyörien "long and slack" kehityksestä eli mm. pitkä reach + lyhyt ohjainkannatin, loiva keulakulma ja pitkähkö trail. Sen lisäksi softail-henkinen perä toteutettuna yhdistelmällä matalalle laitettu "seat stay"-putki, 10mm joustava elastomeerijousi ja pitkä haluttuun suuntaan hieman taipuva satulatolppa.
Pyörän ulkoasu näytti alkuun hieman erikoiselta kuvissa, mutta luonnossa istui paremmin omaan estetiikkaan ja nyt kun silmä on jo tottunut pyörään niin pikemminkin on hieno asia että URS ei näytä perinteiseltä cyclocross-mallilta koska se ei sitä ole.
Lyhyellä koeajolla on usein vaikea saada niin syvällistä kuvaa mistään pyörästä, että pystyisi kärkipään kanditaatteja luotettavasti erottelemaan toisistaan. URS:in valinnassa helpotti se että pystyi ajamaan sen rinnalla Specializedin Divergen, pyöriä useamman kerran keskenään vaihdellen. Diverge oli myös kelpo pyörä, mutta koeajelun edetessä alkoi URS vain tuntua koko ajan paremmalta vaihtoehdolta, vaikka näin jälkikäteen arvioiden en sen parhaita piirteitä koeajon aikana tullutkaan testanneeksi. Lukuisista luetuista testeistä CyclingTipsin kirjoitus toi eniten luottamusta siihen että URS olisi se sopivin omiin gravel-lenkkeihin.
Kuukausi lenkkeilyä URSin kanssa
Lenkit URSin kanssa lähtivät heti suotuisasti käyntiin, tosin alkuhan uuden pyörän (& pyörätyypin) kanssa on aina hieman ajoasennon hakua, säätöjen viilausta ja totuttelua. Varsinaiset tajunnan räjäyttävät lenkit olivat nro:t 4 & 5 kun olin vaihtanut alkuperäiset WTB 40mm Raddlerit nopeasti rullaaviin ja paljon kehuttuihin Contin 40mm Terra Speedeihin.
Lenkillä nro 4 viimeiset n. 20km soraa & asfalttia kiemurtelevilla teillä +31kmh keskarilla - joo, sivumyötäistä tuulta, mutta gravelin hienous kirkastui kertaheitolla: tässähän pääsee käytännössä samaan vauhdin hurmaan kun maantiefillarilla. Lenkki nro 5 tuotti Stravan KOMin (pitkästä aikaa) reilun 3km pätkällä suosittua vähän krouvimpaa metsäautotietä reippaammalla ajolla mutta ilman maksimaalista efforttia - asfalttimaista vauhdin hurmaa voi näköjään kokea myös silloin kun alusta on kaikkea muuta kuin siloista!
Sen lisäksi että Terra Speedit ovat nopeat asfaltilla niin hieman alemmilla paineilla rullaavat mielettömän hienosti isonkin raekoon soralla (aina lähes kiuaskoon kiviin asti). URS puolestaan kulkee todella luottamusta herättävän vakaasti silloinkin kun vauhdissa isommat irtokivet heittelevät pyörää tai kun kesken kurvia eteen tulee kokoelma monttuja joita ei kaikkia ehdi väistää - hyvin saman tuntuinen vauhdissa siis kuin modernin geometrian trail-maastopyörä. Vakaus ei kuitenkaan tee siitä niin kankeata etteikö esim. polulla hitaammassa vauhdissa kivien ja juurien kiertely sujuisi.
Takapään vaimennus tuntuu olevan myös muutakin kuin BMC:n mainospuhetta koska rouheammallakaan alustalla ei tule persusta nostettua satulasta, polkeminen ei häiriinny & eivätkä iskut välity alaselkään - ja tässä kyseessä kuitenkin persus joka on ehdollistettu 120mm perästä joustavan maastopyörän pehmeään kulkuun. Edellisestä johtuen on tullut kokeiltua aika poikkeuksellisen isoa rengaspaineen eroa etu- ja takapään välillä, viimeksi 29/35psi komboa (n. 82kg systeemipainolla), tällä tavalla etupää vastaa paremmin takapään mukavuutta. Pari kertaa on kalahtanut etugummi vanteelle asti kun tullut hieman liian kovaa ajettua kalliosteppeihin huonolla ajoituksella keulaa keventäen, mutta Terra Speedit näyttävät tubelessina kestävän kovaakin kohtelua.
Tuunausta
BMC URS 2021 One on mielestäni jo suoraan paketista purettuna erittäin järkevä kokonaisuus jossa ei ole erityisiä heikkoja lenkkejä. Se ei kylläkään hidasta eikä rajoita tuunausta ja pidän tälläisestä mallistorakenteesta jossa runko on about sama malliston halki jolloin halvimmankin mallin hankkimalla on järkevää lähteä tuunaamaan siitä tismalleen oman maun mukaista.
Jo oston yhteydessä vaihtui satula maastopyörässä erinomaiseksi todettuun Specializedin Phenomiin, samoin tankoteippi pehmeämpään laatuun. Renkaat vaihtuivat kolmannelle lenkille. Reilun kuukauden ajelun jälkeen alkoivat sähkövaihteet kutkuttaa: en ollut kaivannut niitä aiempiin pyöriin, mutta reipashenkinen gravel-ajo lajityypillisessä maastossa tarkoittaa usein jatkuvaa vaihteiden vispausta maastopyöräilyn tapaan ja vaikka SRAM Apex kelpo setti onkin niin pyöräkauppiaan ovelasti tarjoama testiajo BMC:n maantiepyörällä jossa Force AXS vakuutti nopeasti sähkövaihtajan eduista jopa 1x setupissa (samalla valkeni SRAM AXS:n käyttöliittymän nerokkuus myös 2x setuppiin). Force AXS toi samalla myös pikkaisen mutta ratkaisevasti lisää ulottuvuutta välityksiin kun taakse tuli yksi lehti lisää pakkaan ja päädyin komboon jossa Force AXS yhdistettiin Eagle AXS takavaihtajaan ja 10-50 pakkaan (mietin myös 11-50 pakkaa, saattaisi olla parempi) - arvioin että Force AXS uusi vaihtaja joka tukee 10-36 pakkaa olisi ollut hieman kiikun kaakun omiin tarpeisiin ja vaihtelevassa maastossa isommat hypyt vaihteiden välillä ei ole ongelma vaan päinvastoin etu.
Samalla kun sähkövaihteet asentuivat niin vaihtoon meni Eastonin EA50 tanko, jonka puolireippaan alaotteen levityksen ("flare") kanssa en tullut sinuiksi, samoin kaipasin "ovaalimpaa" yläotetta. Ajan alaotteelta lähinnä kovassa vauhdissa "aerona" ja vaativammat tekniset paikat yläotteella kahvoilta. Tällä tavalla levityksestä on usein vain haittaa sekä alaotteella että myös yläotteella kahvoilta ajettaessa kun se vääntää kahvoja vinoon. Nykyinen gravel-muoti on vahvasti kallellaan noihin levitettyihin tankoihin, mutta niiden autuus ei ollut kyllä täysin itselle avautunut. Samaan hengenvetoon kuitenkin maastopyörässä olen erinomaisen tyytyväinen sen 760mm leveään tankoon, muistaen vielä matkan muinaisista n. 600mm tangosta näihin nykyisiin mittoihin.
Nyt kun uudistettua "ohjaamoa" on päässyt lenkillä kokemaan niin sähkövaihteista ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa ja paluuta tälläisessä käytössä takaisin mekaanisiin vaihteisiin ei ole. Erityisen hyödyllinen sähkövaihtaja on kun ajaminen on reippaampaa, reitillä on pieniä nousuja & laskuja jatkuvalla syötöllä ja alusta rouheampaa - tällöin arvostaa nopeita vaihtoja pienellä sormen liikkeellä. Vastaavasti jos ajaminen on rauhallisempaa kruisailua sileällä suoralla soratiellä maisemia katsellen niin mekaaninen vaihtaja varmasti täyttäisi tehtävänsä kiitettävästi.
Uuden 3T Superergo 42cm tangon suhteen fiilis on hyvä, mutta ei läheskään niin yksinuottisen vahva kuin sähkövaihtajien osalta. Ennen vaihtoa olin varma että en kaipaa droppitangon alaosan gravel-levitystä, mutta nyt kun on ajanut ilman sitä niin huomaa että on sillekin paikkansa vauhdikkailla metsäautotie-osuuksilla jossa tulee ajettua alaotteelta ja erityisesti rouheammalla alustalla mutkissa hieman leveämpi ote helpottaa pyörän hallintaa. Sen verran harvoin juuri noita tilanteita tulee itsellä vastaan että Superergo on selkeästi itselle parempi valinta, mutta kun aiemmin pidin näitä pienempiäkin levityksiä vain perusteettomana muoti-ilmiönä, niin nyt mielipide on siitä keventynyt.